- Alucard — Jakso 1
Rikotun sopimuksen varjoisessa jälkimainingeissa hahmo, joka tunnetaan vain nimellä Alucard, liikkuu maailmassa, jossa etäisyys sekoitetaan turvallisuuteen ja jokainen velka peritään verellä. Raja on vedetty—raja, jota ei koskaan pitäisi ylittää. Mutta joku on ylittänyt sen. Ei vielä, varoitus kaikuu, kuiskattu uhka, joka roikkuu ilmassa kuin savu. Perijä on tullut, ja tilinteko on väistämätön. Seuraava ei ole neuvottelu, vaan hidas, harkittu harhakuvan purkaminen siitä, että voisi koskaan todella paeta sitä, mitä on velkaa. Pentu—viattomuuden symboli tai ehkä pilkka—on ollut leikkikalu tarpeeksi kauan. Nyt peli muuttuu tappavaksi.
Dialogi paljastaa vastakkainasettelun ilman teeskentelyä: velka tunnustettu, perintä vaadittu ja raja, jota ei saa ylittää. Jännite on käsin kosketeltavaa, jokainen sana on terä. "Sekoitat etäisyyden turvallisuuteen", perijä sanoo, ja siinä hetkessä kieltämisen hauras arkkitehtuuri romahtaa. Vastaus on viskeraalinen: "Jos teet sen, revin sinut kappaleiksi." Silti uhkaus kohdataan kylmäävällä tyyneydellä. "Nyt olemme tasoissa." Sanat laskeutuvat kuin tuomio. Se, mikä otettiin, on palautettu samalla mitalla, ja se, mikä jää, on jätetty rikki—kuori siitä, mikä joskus oli. Viimeinen kysymys, "Oletko lopettanut pennun kanssa leikkimisen?" ei ole kysymys lainkaan, vaan merkki siitä, että todellinen työ on alkamassa.
Tämä on tarina kostonhimosta ja velvollisuuden väistämättömästä painovoimasta. Alucard ei ole vain nimi, vaan voima—perijä, joka toimii armeliaisuuden rajojen ulkopuolella. Maailma on karujen vaihtokauppojen maailma, jossa jokainen teko vaatii maksun ja jokainen ylitetty raja kutsuu tuhoa. Ilmapiiri on paksu kauhusta, sellaisesta, joka asettuu luihin ennen kuin väkivalta puhkeaa. Täällä ei ole sankareita, vain velallisia ja velkojia, saalistajia ja saalista. Ja keskellä hahmo, joka on odottanut tarpeeksi kauan, joka on pelannut peliä säännöillä, jotka vain hän ymmärtää. Raja on ylitetty. Velka on erääntynyt. Ja Alucard on tullut perimään.
- Alucard — Jakso 2
Nuori maalaistyttö Marta tuodaan suurelle unkarilaiselle kartanolle isänsä toimesta, joka vastaa tyttärensä siveydestä ja kuuliaisuudesta. Hänet ottaa vastaan Anna Drulia, Lady Elizabethin talouden pitkäaikainen palvelija, joka rauhoittelee pelästynyttä tulokasta: kaikki tytöt istuvat aluksi hiljaa, ja hänestä tulee pian lady. Talo on kaunis, sää suotuisa, ja odottaminen esitetään hyveenä. Mutta portista kulkee pieniä ruhtinaita ilman toivoa, ja tytöt on ensin tehtävä kunnon ladyiksi ennen kuin mitään muuta voi seurata. Kun Marta tapaa Ladyn itse, hän päästää suustaan, että Elizabeth on kaunis. Lady vastaa, ettei kauneus yksin riitä — ladylla on oltava monia hyveitä. Marta ompelee, paikkaa liinavaatteita, nousee varhain, laittaa ruokaa, hoitaa eläimiä, lukee vähän eikä valita. Hän on hiljainen. Kukaan kosija ei ole vaatinut häntä. Isä vannoo, että tytär on aina pysynyt kotona ja tekee mitä pyydetään. Elizabeth käskee majoittaa hänet, ja ovi sulkeutuu isän takana.
Sisällä alkaa opetus. Anna opettaa tytöille istumista, puhumista, käsien pitämistä paikallaan — ja ajan myötä ihmiset kutsuvat sitä ladyksi olemiseksi. Joitakin ominaisuuksia, Lady huomauttaa, ei opeteta; ne ilmenevät varhain tai eivät lainkaan. Clara-nimistä tyttöä ylistetään ryhdistä ja käytöstavoista. Margot-niminen lapsi kieltäytyy syömästä ja väittää syöneensä jo eilen; hänelle sanotaan, että hänen on syötävä nyt ja mentävä sitten nukkumaan kuin kunnon tytön. Ladyn hiuksia ihaillaan, ja hän kiittää ihailijaa. Sillä välin Frank-niminen mies valmistautuu ratsastamaan ennen valon hiipumista, vaikka on huonovointinen; hän sanoo, etteivät osmanit odota miehen paranevan. Nainen nimeltä Anna odottaa häntä Unkarissa. Yöllä talo ei ota vastaan vieraita. Tänä iltana ei tule toista ruokalajia. Tytöt lähetetään suoraan huoneisiinsa nukkumaan — kun taas Elizabeth Bathoryn talo pitää omat nälkänsä hiljaa hereillä.
- Alucard — Jakso 3
Kappelin alla, jossa auringonvalo lankeaa halkeamattomaan kiveen, uskovainen seurakunta laulaa Kyrieä; heidän äänensä nousevat ja laskevat ikivanhassa armahduspyynnössä. He ovat odottaneet ikuisuuden merkkiä—enkeliä, laskeutuvaa kättä—mutta taivas pysyy vaiti. Siinä hiljaisuudessa he ovat ruokkineet, mutta vain tarpeeksi, ja synnytykset ovat päättyneet: seitsemän kaikkiaan, viisi kuollutta, kaksi selvisi. Yksi jälkeläinen pitää. Kaiken tämän ajan jälkeen he jatkavat. Heidän rukouksensa ei ole anomus vaan syytös: jos näet tämän etkä tee mitään, olet julma; jos estäisit sen mutta et voi, et ole kaikkivaltias; ja jos et ole olemassa lainkaan, meidän on tehtävä se, mitä sinä et tee. He jatkavat sinun hiljaisuudessasi. Aamen.
Tähän rituaalien ja kauhun maailmaan saapuu Signora Alucard, nainen jonka nimi järkyttää ilmaa. Hän matkustaa vaunuissa lumen ja Böömin halki, kohti Unkaria ja tapaamista Madame Bathoryn kanssa. Hänen saattajansa, vaikeasta päivästä väsynyt mies, tarkkailee häntä varovaisella uteliaisuudella. "Näytätkö aina siltä kuin kuuntelisit jotain, mitä kukaan muu ei kuule?" hän kysyy. Hän on Madonna Malaspinan vieras, joka palveli aikoinaan Vatikaania, ja tie edessä on pitkä. Uteliaisuus, hänelle sanotaan, on käytettävä hitaasti. Mutta Alucardin läsnäolo herättää jotain—tietoisuuden siitä, että hän on olemassa, että hän on, että hän tietää olevansa. Hänen ympärillään maailma murtuu paniikiksi koulutuksen valepuvussa, kuumuudeksi joka muuttaa astiaa ja paineeksi joka muuttaa virtausta. Korppi otetaan kiinni. Nainen odottaa. Ja jossain kappelin alapuolella jälkeläinen pitää, kun uskovaiset odottavat jumalaa, joka ei ehkä koskaan vastaa. Hiljaisuudessa he tekevät sen, mikä on tehtävä.
- Alucard — Jakso 4
Kynttilöiden valaisemassa kammiossa, joka on täynnä pölyä, alkemiallisia höyryjä ja uudelleenkalibroitavien laitteiden kalinaa, väsynyt mestari ja hänen suunnattoman kyvytön oppipoikansa ottavat vastaan vieraan: Leonora Malaspinan, entisen Vatikaanin arkistonhoitajan, jonka usko ei ole koskaan horjunut. Mestari koettelee häntä lapsen arvoituksella — pojalla, joka väittää juosseensa Prahasta Roomaan kolmessakymmenessä minuutissa — todistaakseen, että uskolla on rajansa ja että sen, mitä hän ei lapsena voi hyväksyä, hänen on kohdattava naisena. Hän on jo menettänyt seitsemäntoista minuuttia tämän kysymyksiin, eikä hänellä ole enää aikaa tuhlattavaksi.
Heidän määränpäänsä on Madame Bathory, jota hän kuvailee hulluksi, kauniiksi, älykkääksi ja täysin järjettömäksi — naiseksi, joka ei ainoastaan muuta poikia sammakoiksi vaan muuttaa tytöt esineiksi: sormuksiksi, kammoiksi, naisellisiksi asioiksi, jotka yhä hengittävät, jos tarpeeksi lähelle kuuntelee. Toisin kuin vanha noita rouva Darvulia, joka nääntyy huumeiseen yhdeksänkymmenvuotiaaseen, Bathory on jotain noitaa pahempaa. Mestari vetää esiin valtavan hampaan — todisteen jälleen yhdestä ihmissudesta, jälleen yhdestä lykantroopista, jälleen yhdestä kirotusta ihmissudesta — ja luettelee muodonmuutoksen oireet: levenevä leuka, kiihtynyt ruokahalu, yöllinen levottomuus. Yö oli päivä, hän huomauttaa, kun olento joi jotain ja muuttui.
Mestarin kiertelevien toistojen keskellä — olen olemassa, olen olemassa, liikaa mielessäni — oppipoika Stoker seuraa, ja vieras koettelee, miten mestari todella näkee heidät kaikki. Tieto, hän painottaa, on hyödytöntä, ellei sitä yhdistetä oikein; on tiedettävä voidakseen taistella. Pitääkseen Bathoryn kaltaisen lähellään hän pohtii, onko tämä lainkaan älykäs. Mutta Bathory ei ollut tyhmä — se on sietämätön osa. Hulluus on helppoa, kauneus on helppoa; äly hulluuden sisällä on se, missä luonto muuttuu säädyttömäksi. Hän kuulostaa melkein vaikuttuneelta. Vaikuttunut? Ei — kauhistunut, ihastunut, ärtynyt, ammatillisesti kulutettu. Huomenaamulla heidän on lähdettävä tapaamaan tuota hullua.
- Alucard — Jakso 5
Varjoisessa maailmassa, jossa muinaiset käsikirjoitukset hukkuvat ja sielun syvemmät haavat kieltäytyvät sulkeutumasta, ankara mestari käskee nuorta oppipoikaansa hylkäämään runouden ja filosofian paljon vaarallisemman kurin vuoksi: itse ajan mittaamisen. "Aika ei ole joki", hän varoittaa. "Aika on haava, joka teeskentelee paranevansa, koska ihmiset ovat liian tyhmiä laskemaan verta kunnolla." Heidän työnsä on vakavaa, tarkkaa ja armotonta — kurin rituaali, joka on suunniteltu paitsi estämään heitä eksymästä myös pitämään metsä nielemästä heitä kokonaan. Pojan on opittava pitämään puolensa, vastustamaan oven raapimista ja jättämään huomiotta vanhan miehen pilkkaukset pelkuruudesta. Mutta todellinen koetus on kynnyksen takana, mustametsässä, jossa pieniä lintuja varoitetaan sulkemaan silmänsä ja pieniä kettuja pitämään nimensä aamuun asti. Kun Markok-niminen hahmo katoaa noihin metsiin, poikaa kuulustellaan kauhistuttavalla kiireellä: Miksi menit lähelle sitä? Puhuiko joku sinulle? Kuka minä olen? Kysymykset hämärtävät rajan muistin ja riivauksen, identiteetin ja illuusion välillä. Katarina-niminen nainen ilmestyy, ja käsky on aina sama: Älä katso. Silti poika katsoo. Hän näkee. Ja jokin näkee hänet takaisin. Kun vesi nousee ja käsikirjoitukset mätänevät, kun mestarin opetukset käyvät julmemmiksi ja metsän kutsu suloisemmaksi, pojan on päätettävä, noudattaako sääntöjä, jotka pitävät hänet ihmisenä — vai vastaako mustille puille, jotka tuntevat hänen nimensä. Alucard on karmiva laskeutuminen paikkoihin, joissa aika vuotaa verta, joissa menneisyys kieltäytyy pysymästä haudattuna ja joissa ainoa tapa selviytyä on muistaa, kuka olet ennen kuin metsä lentää.
- Alucard — Jakso 6
Murenevan goottilaisen kartanon varjoisilla käytävillä Samuel saa käskyn arvoitukselliselta Alucardilta kaivaa hauta—ei kaatuneelle viholliselle, vaan Alucardille itselleen. Käsky roikkuu kylmässä ilmassa kuin kirous, sillä ovela vastustaja Baic viivytteli, hänen todellinen halunsa kiinnittyneenä Dawniin. Mutta miksi? Kysymys kalvaa Samuelia hänen uurastaessaan, maan antautuessa vastahakoisesti lapiollensa. Heitä on viisi, hän järkeilee, vaikka kaksi olisikin vain miehiä—tuskin armeija. Silti Baicin pakkomielle Dawniin viittaa paljon synkempään suunnitelmaan kuin pelkkä selviytyminen. Ehkä Dawn ei koskaan ollut syy hänen kuolemaansa. Ehkä se on syy hänen nousuunsa.
Samuelin kaivaessa kiire kasvaa. Hän tarvitsee kärryn, kottikärryt—mitä tahansa liikuttaakseen sitä, mikä on liikutettava. Stokerin tavarat ovat kadonneet, aina valppaana vartioivan Darilian silmien alla. Samuel lähetetään takaisin kartanon syvyyksiin: toinen kerros, itäinen puoli, tyttöjen huoneet; alicat länsisiiven perällä. Hänen on liikuttava näkymättömänä, sillä silmiä on kaikkialla. Käsiin painetaan pieni pullo. Juo, ja kuolet joka tapauksessa—sanat kaikuvat synkkänä ennustuksena. Señor Lucratin nimi kuiskataan kuin rukous ja uhka. Sitten huuto leikkaa hämärän: Alucard on vaarassa. Toinen susi väijyy häntä pimeässä.
Kuumuus. Kuumuus. Kuumuus. Sana sykkii kuin sydämenlyönti Samuelin kilpaillessa aikaa vastaan. Hän löytää Alucardin, kehottaa kiirehtimään, mutta jokin on vialla. Samuel, oletko kunnossa? Kysymys jää vaille vastausta heidän valmistautuessaan pakenemaan. Ovatko he kaikki täällä? Melkein. Baic on saapunut. Sitten meiltä puuttuu enää yksi. Tämän painajaisen viimeinen pala on vielä asettumatta paikalleen, eikä aamu—tuhkanharmaa aamu—odota ketään. Tässä susien ja pullojen maailmassa, eläville ja kuolleille kaivetuissa haudoissa, pelastuksen ja kadotuksen välinen raja hämärtyy, kunnes jäljellä on vain verta.
